Kirjassa kerrotaan Haltijasta, mutta hän ei ole sadun haltija, vaan kiven sisällä asuva outo tyyppi, joka pyrkii sanojen haltijaksi, etenkin hän etsii runojen kadonneita sanoja.
- Vaikka olenhan minä aina tiennyt, ettei minusta mitään kunnon runoilijaa tule. Kun kerroin muorille silloin nuorena, että haluaisin runoilijaksi, niin arvatkaa, nauroiko hän. Sitten otti luudan ja läimäytti sillä takamuksille ja sanoi, että siinä sinulle runoa ja nyt puita hakemaan. Itku kurkussa menin metsään. Siellä puut kuiskivat, että älä usko muoriasi, tuuli tuo sanoja ja maa kantaa, kyllä sinä vielä ehdit, usko itseesi.
Lopulta sanat tulevat takaisin Haltijan luokse ja he tutustuvat toisiinsa. Haltija toivoisi runoja, mutta syntyy pieniä tarinoita, leikkiä sanojen kanssa. Sanat ovat haltijalle kuin lapsia, jotka kerääntyvät hänen ympärilleen.